suojelijaa mistään?

nyt tarvitsisin oikeasti jonkun joka kuuntelisi ja auttaisi, pitäisi minua sylissä ja halaisi lujaa. olisi lähelläni. pitäisi minusta huolta ja suojelisi minua maailmalta. tuntuu etten vain jaksa enään.. kaikki tuntuu niin mahdottomalta. ahdistaa.
ahdistaa oma ulkomuotoni, se että olen lihonut. ja kun jonkun pitää siitä koko ajan muistuttaa. pitää varmaan alkaa lenkkeilemään enemmän, syömään tarkemmin.
ahdistaa se ettei ole mitään tietoa mitä teen kesällä, mistään ei ole kuulunut mitään. toisaalta haluaisin vain olla kesän, mutta en osaa. mitä sitten tekisin.. ei minulla täällä ole niin paljoa ystäviä ja raumalle en todellakaan mene koko kesäksi koska se paikka saa pääni hajoamaan. no, onhan tässä jonkin verran vielä aikaa... viikko.
ahdistaa lukea naamakirjasta kuinka jotkut ovat niin onnellisia kun heillä on toisensa jne. tietty olen onnellinen heidän puolestaan, mutta haluaisin sen onnen itsellenikin. toisaalta sitten ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä toisesta..
ahdistaa myös se että jos tämä tunne on ihastumista niin olen ihastunut taas tyttöön, miten se ahdistus siihen liittyy? no, äitini ei hyväksy sitä joka on mielestäni naurettavaa, koska hänellä on monia homo ystäviä ja muutenkin hän kirjoittelee naamakirjaan kuinka hän on ylpeä niistä ystävistä jotka ovat homoja, miten minä olen sitten poikkeus? en tiedä.

haluaisin vain jonkun joka piristäisi päivääni, pitäisi minut turvassa ja että minä saisin pitää hänet turvassa. haluaisin vain sen.

ahdistusta ja perhosten lepattelua vatsassa..

ristiriitaa, en saa henkeä ja samalla vatsassani tuntuu siltä kuin siellä olisi perhosia..

olin viikonlopun raumalla. kiitos ipalle kun kyyditsit minua, oli ihana nähdä.<3

perjantaina oli sitten sellainen pieni humalatila. käytiin putkassa (baarissa siis) ja oli mukavaa vaikka sitten itkinkin jonkin verran siellä. sain vihdoin sanottua eräälle ihmiselle etten halua seurustella hänen kanssaan, hänen siis olisi hyvä unohtaa minut. muuten oli todella mukavaa. hyvässä seurassa on aina mukavaa. 

eilen sitten kävelimme parhaan ystäväni kanssa käymään haudalla, poikkesimme makuunissa siinä matkalla katsomassa onko eräs ihminen töissä ja olihan hän. juteltiin siinä jonkin aikaa ja hymyilin jatkuvasti. en tiedä mitä on tapahtunut mutta hän saa minut hymyilemään. hän on aivan uskomattoman hyvännäköinen ja mukava. sen käynnin jälkeen vatsassani on ollut perhosia enkä ole muuta pystynyt ajattelemaan kuin häntä.. en olisi ikinä ajatellut että pystyisin näin ajattelemaan.. en tiedä mitä on tapahtunut! joka kerta kun katselen hänen kuviaan naamakirjassa suuni kääntyy hymyyn ja kehoni valtaa lämpö. 

voinko olla ihastunut häneen vaikkemme näe kuin pari kertaa vuodessa ja puhumme todella harvoin.. en tiedä onko se mahdollista, mutta siltä tuntuu. tai en tiedä mitä tämä on, onko ihastumista ollenkaan.. en tiedä! mutta eikös se kerro jotain että aina kun näen hänet haluaisin vain halata häntä ja suudella.. ömm.. mitä hitsiä.. enkä oikein tiedä uskallanko alkaa puhumaan hänelle säännöllisesti naamakirjassa taikka jossain.. en tiedä miksen uskaltaisi mutta ää.. en tiedä! sekavaa.

no sitten illemmalla lähdin parhaan ystäväni kanssa käymään valintatalossa ja eikös eräs ihminen tule vastaan jotain miljoona kertaa autolla.. teki mieli vain huutaa että "painu vittuun horjuttamasta minun mielenterveyttäni!" toisaalta taas alkaa joka kerta tuntumaan helpommalta nähdä häntä. mutta en silti halua. hän ei kuulu elämääni. mutta onneksi se ahdistus katosi kun ystäväni käänsi ajatukseni muualle. :)

oli kyllä hyvä viikonloppu vaikka hieman ahdistikin.

prospettiva - tulevaisuudennäkymät...

olen nyt miettinyt mitä haluan elämässäni tehdä. 

haluan valmistua ja saada kunnon työpaikan.

ensi syksynä aloitan italian opinnot ja kun minulla on työpaikka ja kunnon kesäloma niin lähden kiertämään italiaa! italia, ah. niin ihanat maisemat ja ihanaa ruokaa, tiedän nämä vaikken ole siellä käynyt! sinne haluan! haluan roomaan, venetsiaan, napoliin... italiaan vielä joskus menen! 

toisaalta haluaisin lähteä jonkun kanssa sinne, ehkä sannarin kanssa. mutta haluaisin sellaisen miehen joka matkustelisi kanssani, ja olisi mukana kanssani niin ihanassa maassa kuin italia.. mutta mistäs sellaisen miehen löydät.. et mistään. ainakaan kovin lyhyessä ajassa. tosin tiedän jo ihmisen joka haluaa matkustaa, ja itse asiassa on nytkin matkalla, ranskassa. sain sieltä kortinkin.<3 mutten tule häntä ikinä saamaan... en ole tarpeeksi fiksu hänelle. näin olen päätellyt itse. en ole ylioppilas, olen vain ammattikoulun käynyt luuseri. taikka sitten vain olen järjettömän ruma. taikka ärsyttävä. luulen että nämä kaikki ovat syynä siihen miksen hänelle kelpaa.. 

hän vain on sellainen johon voin luottaa täysin ja jonka kanssa pystyn puhumaan vaikeimmistakin asioista. hän on fiksu. hän on hyvännäköinen. hän osaa kuunnella.. ja auttaa. en tiedä mitä tekisin ilman häntä. en ole varmaan edes sanonut hänelle kuinka paljon hän on minua auttanut vain kuuntelemalla tämän viime vuoden aikana.. ja muutenkin. vaikkemme puhu kovin usein, silloin kun puhumme minulle tulee hyvä mieli. ihan sama mistä puhumme. 

olen muuten varmaan kirjoittanut hänestä ennenkin... hmm.. no, ehkä jätän tämän tähän. vaikka nyt sormissani onkin jokin kirjoitusvimma! 

voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon! jos vain keksisin mistä kirjoittaisin.... 

paniikkikohtauksia ja katkeruutta..

elikkäs, jos vähän päivittelis..

viime viikonloppuna oli sitten elämäni kamalimmat hautajaiset.. oli kyllä kaunis tilaisuus, tosin en paljoa muista niistä. jotenkin niin sekaisin olin. tajusin viimein että se oli totta, häntä ei enään ole. se pieni arkku sai minut tajuamaan sen.
hautajaisten jälkeen lähdin käymään kaupassa ja pidin aurinkolasit päässäni koska silmäni olivat niin punaiset itkemisestä ja ulkona oli niin kirkasta. onneksi pidin ne, seistessäni siinä kassajonossa joka kulki todella hitaasti, satuin katsomaan sivulleni ja siinä hän oli, hän joka särki sydämeni uutena vuotena. siitä alkoi sitten paniikkikohtaus ja aloin itkemään, taas. en kuvitellut että hänen näkemisensä olisi vaikuttanut noin suuresti olooni koska kuitenkin siitä on jo aikaa kun olen viimeksi hänet nähnyt. tosin voi olla että muutenkin raskas päivä suurens pienenkin ahdistuksen. no siitä sitten lähdin kävelemään ystävälleni ja se matka kesti puolet kauemmin kuin normaalisti, itkin enkä saanut henkeä. en muista koska viimeksi on ollut niin kova paniikkikohtaus.. no, onneksi nekin ovat nyt kurissa. nyt vain olen miettinyt että miksi juuri sinä päivänä!? muutenkin oli rankka päivä ja sitten hänen piti kävellä sinne! julmaa.

nyt olen taas raumalla, ja ahdistaa mielettömästi. en ole saanut teroa pois päästäni millään, jatkuvasti ajattelen häntä ja olen huomannut että olen tehnyt sitä joka päivä 1,5 vuoden ajan. aina kun näen jossain volvon taikka rekan.. ja niitä näen joka päivä. nyt kun olen iskän luona, hänestä tulee puhetta vähän väliä hänen naisystävänsä kanssa. ja teron tyttöystävästä.. siitä olen niin katkera. "en halua alkaa seurustelemaan kun olen niin paljon poissa ja muutenkin en jaksa sitä kitinää että on ikävä jnejne" vittu! tollasen miehen haluan jota ei tarvitse nähdä joka päivä! riittää ne viikonloput. ja tämä teron tyttöystävä.. vähän väliä valittaa naamakirjassa kun hänellä on ikävä teroa jne.. ja he alkoivat hyvin pian seurustelemaan kun minulla ja terolla meni välit poikki... en ole puhunut terolle 1,5vuoteen.. olen kerran tuona aikana nähnyt hänet.. ja pelkkä ajatteleminenkin sattuu. oli vaan niin täydellinen ja rakasta-tin niin paljon. en ymmärrä..

ehkä tämä tästä helpottaa näiden viikkojen aikana....

nonni, hieman purkaudun.

ensinnäkin, olen aivan poikki. ihan kaikesta. henkisesti varsinkin. voisin nukkua vaikka koko päivän mutta se ei onneksi ole mahdollista, ei mene uni rytmi sekaisin (jos sellaista edes on). koulussa menee aika hyvin. palautin viime perjantaina koulutusohjelma valinta paperin. 1. vammaistyö ja 2. sairaanhoito ja huolenpito. nyt on kyllä vähän alkanut mietityttämään että olisiko pitänyt laittaa sittenkin toisin päin.. no, näillä mennään. voinhan vielä lukea toisenkin koulutusohjelman jos jaksan. mutta muuten elämäni menee sumussa. jotenkin ajatukseni eivät kulje. koulussa aika menee nopeasti mutta kun kotiin pääsen se pysähtyy. nyt odotan vain perjantaita että pääsen näkemään rakkaan ystäväni ja halaamaan häntä lujaa.

toiseksi... olen niin kyllästynyt siihen että kaikki purkaa asiansa minulle, toki haluan auttaa ja muutakin. elämän vaiheeni ei nyt oikein sovi siihen että muut purkavat asioitaan. tasan kahden ihmisen asioita jaksan kuunnella ja heitä auttaa. muita en jaksa. ja kun kaikki valittavat niin pienistä asioista minulle, ja kun neuvon he väittävät vastaan. vaikka hyvin tiedän asiasta koska luen lähihoitajaksi ja nyt meillä on kuntoutuksen jakso ja juuri kyseistä asioista asiaa kuten alkoholismista. jos ei apuni kelpaa vaan täytyy väittää vastaan, turha sitten avautua minulle. 

kolmanneksi.. en voi sietää ihmisiä jotka ryyppäävät kaikki rahansa ja valittavat sitten ettei ole rahaa mihinkään. ja ihmisiä jotka elävät sossun tuilla ja muilla sen sellaisilla. toki itsekin haen toimeentulotukea melkein joka kuukausi, mutta minä käyn koulussa. nämä ihmiset jotka minulle tuosta valittavat kun ei ole rahaa kun juovat kaikki, ovat työttömiä ja kouluttamattomia. tekisivät asian eteen jotain, menisi töihin, hankkisin ammatin. mutta ei, valitetaan kun sossu ei annakaan rahaa. enkä muutenkaan pysty ymmärtämään sitä että kuvittelee että pystyy elämään sossun rahoilla. itselläni on sen verran ylpeyttä etten sellaiseen alennu. ja mitä siihen juomiseen tulee.. en ymmärrä miten se voi olla niin hauskaa että sitä tekee joka päivä. kuitenkin siinä on niin paljon terveyshaittoja ja muuta. pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. en vain voi sietää että ihmiset ovat niin ylpeitä siitä että juovat joka päivä.. en käsitä.

olen nyt katsellut telkkarista masterchefiä ja topchefiä. voin kyllä sanoo että masterissa on aivan kädettömiä ihmisiä "silli, sardiini, silakka!" hmm, jos osallistut kokki kilpailuun, vaikkakin amatööri, niin silti! kyllä nyt herran jestas silakan tunnistaa jokainen suomalainen ja tietää mitä siitä voi tehdä! melkein vajosin maan alle myötä häpeästä. 
no tämä topchef on kyllä aika hyvä. tätä jopa pystyy katsomaan, vaikken tuosta hans välimäestä kovin paljoa tykkää.. mutta hyvä tuomari se tässä on. 
nyt alkoi itsenikin mieli tehdä jotain hyvää ruokaa, no ehkä viikonloppuna tekisin rakkaalle ystävälleni ruokaa. 

olen myös nyt miettinyt tässä ystäviäni, heitä ei ole paljoa. raumalla, australiassa ja tampereella. siinä huomaa ketkä ovat aitoja ystäviä, vaikka olisi kaukana niin silti pysytään ystävinä. ja jokainen näkeminen tuntuu siltä että olisi juuri eilen nähnyt. siis näiden kohdalla jotka eivät asu tampereella. he ovat minulle rakkaita, en vaihtaisi mihinkään. <3

epäreilua.

en olekkaan kirjoittanut pitkään aikaan.. viimeksi viime vuonna..
uusi vuosi meni kyll todella huonosti, ei siitä enempää, en tuhlaa siihen enään yhtään ajatusta.

olen nähnyt tämän vuoden aikana jo aivan tarpeeksi. olen kyllä saanut nauttia hyvistäkin hetkistä.
olen saanut nauttia rakkaan ystäväni seurasta todella paljon.

erään "hyvän ystäväni" mukaan olen ilkeä ja vittuilen paljon. myönnän että teen sitä välillä, mutten tosissani ja olen siitä sanonut hänelle että se on vain läppää. mutta ei, hän halusi katkaista välini. no totta puhuakseni, ei oikeastaan harmita enään yhtään. hän on niin vaaleanpunaisessa kuplassa asuva ihminen jolla on siellä oma pieni maailma missä hän saa kaiken ja kaikki tehdään niinkuin hän haluaa..

ja tänään tapahtui jotain niin käsittämätöntä etten vieläkään ole hyväksynyt sitä. se on niin epäreilua. ei niin olisi saanut käydä, ei vielä kymmeniin vuosiin. parhaan ystäväni lapsi kuoli yöllä, hän oli 1,5vuotias. liian nuorena. aivan epäreilua. en ymmärrä miksi pitää viedä pois niitä nuoria ihmisiä kun vanhainkodeissa on ihmisiä jotka ovat kymmeniä vuosia odottanut pois pääsyä. ja ovat niin huonossa kunnossa ettei ole enään vuosiin kuullut, nähnyt, puhunut mitään eikä liikkunut, vain maannut sängyssä. miksei heitä oteta pois? miksi pitää ottaa nuoria pois? nuoria joilla on vielä elämä edessä.

epäreilua!

nyt huolehdin ystävästäni. en ymmärrä miten hän kestää. en millään voi ymmärtää miltä hänestä tuntuu koska en itse ole kokenut tuota. mutta jos minusta tuntuu siltä että voisin vetääsisuskaluni ulos niin.....
onneksi hän on sanonut hakevansa apua jostain, ei tuollaisesta kriisistä selviä ilman apua.
harmittaa vain hirveästi etten voi olla hänen luonaan nyt, ei ole rahaa ja on koulua. nyt harmittaa että asun tampereella.

Olit niin kuin tähdenlento
lapsukainen, pieni hento.
Jäi susta muisto sydämiin
ja silmät täyttyy kyyneliin.

 

50.

joo viideskymmenes kirjoitus. jee...

ahdistaa niin paljon! ei tämä rauma ihan ole luotu minulle. ei se kyllä varmaan pelkästään raumasta johdu, ihan minusta itsestänikin..

tänään olin kaupungilla.. jotenkin pääni tuntui niin tyhjältä enkä osannut sanoa mitään, muutenkin tuntui siltä etten kuulu siihen.. ihan kuin olisin ulkopuolinen, en nyt syytä näitä ihmisiä keiden kanssa olin, vaan ihan itseäni. enkä todellakaan lähtenyt siitä seurasta siksi että olisin loukkaantunut.. alkoi vain olemaan niin tyhjäpäinen olo ja tuntui siltä että hajoaisin siihen paikkaan (enkä halunnut hänen näkevän sitä), joten päätin lähteä. menin iskän luo ja avauduin siellä sitten, ei kyllä vieläkään helpota. en vain osannut sanoa siinä mitään.. jotenkin pääni löi tyhjää eikä suustani tullut sanoja.. ja on hieman vaikeaa puhua kun tuntuu ettei puhettani huomioida enkä voi sanoa muiden keskusteluun mitään koska en tiedä siitä yhtään mitään.. ja olen pahoillani jos olen antanut sellaisen käsityksen että loukkaannuin ja haluan vain äkkiä pois heidän seurastaan. asia ei ollut ihan niin.. oli todella vaikea päättää lähteäkkö pois vai jäädäkkö, olisin niin kovasti halunnut jäädä hänen seuraansa..

loppujen lopuksi aloin miettimään että pitäisikö vain luovuttaa.. vaikka pidänkin hänestä aivan hirmu paljon, mutta en vain tiedä mitä tehdä. haluaisin olla välillä hänen kanssaan kahden.. en kyllä tiedä että auttaisiko sekään, mitä jos en sillonkaan ole oma itseni?
tiedän että osaan olla se hymyilevä ja hassutteleva tyttö, mutta missä seurassa? marin kanssa ainakin.. mutta miten voi olla vaikeampaa olla oma itsensä ihmisen kanssa jonka olen tuntenut kauemmin... 

en tiedä mitä teen.. 


jos vain lähtisi keskiviikkona tampereelle ja pysyisin siellä.. toisaalta en halua.


äää...