Hiljaisuuden rikkominen

Pitää ryhdistäytyä tässä kirjoittamisessa, on hieman aikaa tuosta viime kerrasta. Yleensä olen kirjoittanut silloin kun ahdistaa, nyt en ole kirjoittanut vaikka on ahdistanutkin. En ole vain saanut aikaiseksi, koska käytän poikaystäväni konetta enemmän kuin omaani ja jotenkin tuntuu hassulta tällä kirjoittaa blogiin jotain. Nyt ajattelin, että alan kirjoittelemaan enemmän myös niistä iloisista asioista elämästäni. Aloitan tavallaan puhtaalta pöydältä mutten siltikään, en poista vanhoja tekstejäni täältä. Ne kuitenkin ovat olleet osa minua ja tulevat aina olemaan osa elämääni. Olen ajatellut nyt ihan siksikin alkaa kirjoittamaan enemmän ajatuksiani, että saan pidettyä mieleni kasassa, etteivät ne ahdistushirviöt herää tuolta mieleni perukoilta ja kasva isoiksi. Valitettavasti en ihan kaikkea voi kirjoittaa, se vähän ahdistaa kun en oikein niistä asioista edes voi puhua kenellekään.

En voi oikein sanoa, että elämäni olisi nyt tasapainoista, se on siitä aika kaukana vaikka ulkopuolisille se siltä näyttäisikin. Jossain vaiheessa tulen varmaan romahtamaan näiden asioiden takia.

Toisaalta olen hyvin onnellinen. Rakastan poikaystävääni niin paljon. Joskus olen myös miettinyt, etten ikinä menisi naimisiin, mutta tässä on jotain sellaista, että haluan jopa mennä naimisiin. Moni sanoi silloin, kun olin avioliittovastainen, että muutan mieleni kun se oikea löytyy. Naureskelin itsekseni etten ikinä tule muuttamaan mieltäni avioliitosta, mutta pakko se on myöntää, olen ehkä löytänyt sen oikean nyt. Haluan viettää lopun elämääni hänen kanssaan. Eihän meidän parisuhde ole mitään vaaleanpunaisten pilvien päällä tanssimista joka päivä (niin kuin ei kenenkään muunkaan), mutten silti pysty enää kuvittelemaan elämääni ilman häntä. Enkä halua kuvitella. 

Rakastan myös Nöpöä enemmän kuin itseäni ja haluan hänelle vain parasta. En ehkä yli vuosi sitten olisi uskonut olevani äitipuoli. Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut mietittyä mm, kumpi on parempi, kerho vai päiväkoti esikoulun rinnalle, on tullut opetettua miten haarukalla ja veitsellä syödään ja olen myös opettanut Nöpön pyöräilemään ilman apu-pyöriä! On muuten vaikeaa opettaa toiselle sellaisia asioita joita pitää niin helppoina näin aikuisena, kuten se miten pyörällä lähdetään liikkeelle. Tiedän, että välillä olen hieman liian tiukka Nöpöä kohtaan, mutta haluan hänelle vain parasta, koko hänen elämänsä ajan. Haluan, ettei häntä tulla ikinä kiusaamaan mistään asiasta ja sen, että hän osaa jo asioita mitä muut eivät osaa. Tiedän sen itse miltä tuntuu kun kiusataan. Rakastan Nöppöä niin paljon että se sattuu.

Välillä harmittaa suuresti, ettei minulla oikein ole ollut muka aikaa olla joidenkin ystävien kanssa niin paljoa (en silti ole heitä unohtanut, enkä koskaan tule unohtamaan). Ja harmittaa, että tulee harvemmin soiteltua kenellekään.  Ja olenhan poikaystäväni myötä, saanut uusiakin ystäviä, kuten hänen siskonsa ja hänen miehensä, joiden kanssa vietämme paljonkin aikaa. Joskus olen myös kironnut itselleni sitä, että minusta nyt on tullut se joka hylkää muun elämän kun löytää poikaystävän. Ei asia ole niin. En vain yksinkertaisesti ole ehtinyt. Tähän perhe-elämään hyppääminen on ollut aika iso muutos elämässäni. En vieläkään 1,5vuoden jälkeenkään ole löytänyt sitä tasapainoa perheen ja ystävien kesken, ehkä vielä joskus?  

Mutta nyt ryhdistäydyn tässä kirjoittamisessa, kirjoitan vähintään kerran viikossa. Lupaan sen itselleni. Ja tulen kirjoittamaan myös niistä iloisista asioista. 

Turhautumisenmultihuipentuma.

Tiedättekö sen tunteen kun tuntuu ettei sinua arvosteta? Sellainen olo minulla on ollut jo jonkin aikaa. Tuntuu ettei mielipiteitäni kuunnella tai niitä oteta mitenkään huomioon, välillä ne vain tyrmätään. Ärsyttävintä tässä on se, että minä tiedän ne asiat oikeasti. Olen hoitaja. Tiedän asioista. Mutta sitä ei oteta huomioon. Enhän minä mitään voi tietää. Ja tuntuu, ettei asioilla joista minä pidän ole mitään väliä, oli kyse elokuvista tai siitä millä haluan selkäni pestävän. Välillä tuntuu että teen kaiken väärin, en siivoa riittävän usein, en pese pyykkiä tarpeeksi. Vaikka olen ollut työttömänä, niin miksi juuri minun pitää tehdä ne kaikki asiat? Mitä sitten, kun saan kokoaikaisen työn? Välillä tuntuu, että pää hajoaa miljoonaan osaan. Ahdistaa. Ja en aina tiedä sille syytä. Sitten kun olen hiljainen, niin minun sanotaan olevan kiukkuinen. En ensin edes ole, mutta kun sitä toistetaan että olen, niin tottakai tulen kiukkuiseksi. En saa edes ite päättää mitä tunnen. Välillä kaikki vaan tuntuu romahtavan. Ja en uskalla puhua siitä, koska pelkään. Pelkään jääväni yksin. Enkä halua luopua, rakastan niin paljon. Enemmän kuin mitään muuta. Eli varmaan on parasta pysyä hiljaa ja kärsiä oman pään sisällä.

Ristiriitoja.

Välillä tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin. Toisaalta olen erittäin onnellinen. Ristiriitaista.


En pidä työstäni, tämän kesän yritän kuitenkin tuolla kärvistellä. Haluan nauttia myös kesästä. Ahdistaa vain välillä mennä sinne, koska pitäisi moneen eri osaan jakautua ja siihen en pysty. Tänään onneksi työkaverini sanoi minulle erittäin erikoisen kohteliaisuuden ja otin sen vain hyvänä asiana. Hän sanoi minulle "myisit varmaan mummoskin jos se olis listalla, loistavaa lisämyyntiä!" Ehkä tämän kesän jaksan vielä.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä Padasjoen kautta Raumalle. Ensin tapaamaan Rakkaan vanhempia. Apua! Olen aina ollut huono vanhempien kanssa. Tosin olen tavannut vain yhden poikaystäväni vanhemmat, ja heistäkään ei kovin hyvää kokemusta. Olin silloin kyllä vasta jotain 16vuotias, eli ehkä nyt osaan tehdä vaikutuksen. Onneksi Rakkaan sisko on myös siellä. Ei ehkä jännitä sitten niin paljoa.
Raumalle menemme koska pikkusiskoni valmistujaisia vietetään lauantaina. Valmistui merkonomiksi viime viikonloppuna. En voi käsittää sitä. Ehkä pieni ikäkriisi. Juuri hän meni vasta ala-asteelle ja nyt hänellä on jo ammatti! Ja tammikuussa hän menee armeijaan! Apua! Pieni siskoni. Haluaisin itse olla Raumalla sunnuntaihin asti, näyttää Rakkaalle kaupunkia ja meren rannan jossa joskus olen pahaa oloani purkanut. Rakas kuitenkin haluaa lähteä jo lauantaina juhlien jälkeen. En oikein tiedä taivunko tähän, äidiltä kyllä jo kysyin että tarvitseeko hän minua sunnuntaina enään. En välttämättä edes jaksaisi istua autossa kahta tuntia juhlien jälkeen. En tiedä. Tämä olisi minulle tärkeä juttu. Tiedän ettei Rakas pidä juhlista, varsinkaan sukujuhlista. Mutta.. Toisaalta en haluaisi vaatia että olisimme siellä sunnuntaihin asti koska olimme viime viikonloppuna mummuni miehen syntymäpäivillä.
Mutta, olemme tehneet niin paljon asioita, joista hän pitää (hän ei kyllä ajattele näin). Ja olemme olleet suurimman osan ajasta hänen luonaan (toisaalta hänen tyttärensä takia on helpompi olla hänen luonaan), ja vain vähän minun luonani. Itsekkään en kotona juurikaan ole ollut, ja tuntuu tyhmältä maksaa vuokraa siitä. Mutta en halua sieltä muuttaa pois. Rakastan sitä asuntoa. Välillä vain on sellainen olo, ettei rakas edes halua tulla minun luo. Minulla on paljon tavaroita (vaatteita yms) hänen luonaan. Hänellä on minun luonani hammasharja ja yhdet housut minun luonani. Siinä se. Emme esim. ole ollut yhtä kokonaista viikonloppua luonani. Ja minä joudun melkein aina pyytämään häntä luokseni, kerran on tullut oma-aloitteisesti, sekin yllätyksenä. Kerran kun mainitsin asiasta, hän kertoi ettei hänellä ole tekemistä luonani ja selkäkin tulee kipeäksi sängyssäni ja telkkarini on liian pieni. Jotenkin tuli mieleeni vätys, kaikki oli hänen mielestään huonoa mitä omistin. Sänky oli paska, sohva oli paska, asunto oli paska jne. Ahdistus. En jaksa puhua edes asiasta hänelle, tiedän että pahoitan vain mieleni. Joten tyydyn siihen, että minä olen aina se joka tulee toisen luo.

Kuitenkin hän juuri tekee minulle sen onnellisen olon. Hän saa minut useasti hymyilemään. On tukenani, hänen seurassaan olen turvassa. Rakastaa minua juuri tälläisena kuin olen. Enkä koskaan halua päästää hänestä irti.

2014

Tämä vuosi loppuu reilun kahden tunnin päästä. Ja minä olen kotona. Yksin. Tai siis onhan Lola täällä, muttä siitä ei kovasti ole hyötyä, koska hän on piilossa suihkussa raketteja.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Nyt tuntui hyvältä idealta kirjoittaa, koska tuntuu että pää hajoaa pian.

Tämä vuosi on ollut tapahtumarikas, enkä tiedä onko se ollut sitä hyvällä vai huonolla tavalla. Paljon hyvä asioita mutta myös niitä huonoja asioita.

Kesän lopulla sain päätökseen vätyksen ja minun säätöni. Vieläkin välillä on ikävä, mutta sitten se viha häntä kohtaan nousee nopeasti pintaan.

Olen ollut työtön syyskuun alusta asti. Alkaa seinät kaatumaan päälle kun vain kotona on. Eräs asia mikä ärsyttää on se, että kaikki hokevat "Kyllä hoitajielle töitä aina on!" Juu, töitä olisi, mutta joka paikka säästää, ei palkata. Kotihoitoon aina otettaisiin hoitajia, mutta sinne minä en ole menossa. Minun ei tarvitse. Kiitos lääkärilleni, joka kirjoitti minulle todistuksen siitä etten joudu hakemaan sinne ja kärsimään joka päivä paniikkikohtauksista.
Myös se ärsyttää "Sähän voisit tehdä nyt niitä kokin hommia kun sulla se koulutuskin on!" Öm, olen yhden kesän tehnyt niitä hommia ja voin kertoa, että en enään välttämättä edes osaisi työskennellä ravintolassa. Se on kuitenkin hieman eri asia kuin tehdä omassa keittiössä ruokaa. Sitäpaitsi, ei kokeillekkaan niitä töitä näytä kovin paljoa olevan, ellei halua ihanien turkkilaisten kanssa työskennellä. Ei kiitos. Toisaalta on ollut ihanaa vain olla kotona ja levätä mutta pikkuhiljaa ne seinät kaatuvat päälle.

Marraskuun aikana Lola leikattiin, hänellä oli kaksi hyvälaatuista maitorauhaskasvainta ja yksi "hyvälaatuinen" pahalaatuinen maitorauhaskasvain ja tulehtunut kohtu. Kohtu ei oireillut mitenkään mutta eräs kasvaimista oli kasvanut isoksi, sitä menin näyttämään. Onnekksi leikkauksesta selvittiin hyvin. Parantuminenkin sujui hyvin ja Lola on normaali pöhlö itsensä.

Marraskuun lopulla kävin viimeisen kerran psykologilla, osittain joulukuun tapahtumien takia, mutta myös sen takia että tunsin olevani jo tarpeeksi tasapainoinen jättääkseni sen.

Joulukuun alussa muutin Tampereelta pois. Kangasalalle. Eli en kovin kauas Tampereesta. Tämä on niin paljon parempi asunto,eikä vuokrakaan päätä huimaa vanhaan verrattuna. Talo on huomattavasti rauhallisempi kuin edellinen. Ja kun menee koiran kanssa ulos ei tarvitse pelätä henkensä puolesta.

Jotenkin tympii tämä yksin olo jo. Koko ajan yksin. Ehkä kerran viikossa saatan nähdä kaveriani täältä. Jos edes kerran viikossa. Juu, puhelimessa puhun paljon Raumalla asuvien kanssa, mutta se ei ole sama asia. Haluan töihin. Haluan jonkun. En halua olla yksin.

Hieman kuvia tältä vuodelta; 

Kesällä pitää ainakin kerran käydä rannalla.

"Minnes mennään??"

Oli hurja metsälenkki!

Pikkusisko täytti 18v! Baarissa käytiin!

Hurjan näköiset nuo mustelmat leikkaushaavojen ympärillä!

Bodyvauva ettei raavi haavoja, ihme asento!

Oli tänä talvenakin kylmä.

Tupareissa yritin näyttää nätiltä.

Pikkusiskon kanssa tehty piparkakkutalo.

Hmm.

Hiljaista ollut. No, ei siinä varmaan mitään kukaan ole menettänyt. Olen nyt ollut kaksi ja puoli viikkoa työttömänä. Olen myös ollut 10 päivää sellalaisella kehokuurilla, kestää 28 päivää. Olen jo tänä aikana laihtunut 2kg ja senttejä on lähtenyt melkeil joka kohdasta 2cm. Olen tähän oikein tyytyväinen. Voin joskus kertoa kuurista enemmän. Kyseessä on sellainen puhdistuskuuri josta tarkoituksena tulla elämäntapa. Olen myös alkanut liikkumaan nyt enemmän.

Ihme kyllä minulla on nyt hyvä olla. Vaikka olenkin työtön, johtuukohan siitä että olen saanut levättyä kunnolla? Toivottavasti tämä jatkuu pitkään.

Tätä hyvää oloa ihmettelen myös siksi että vätyksen kanssa kaikki säätö on ohitse. Siitä ei muuta kuin Jonne Aaronin sanoin:
"It's better without you
Yeah, it's better without you"
Ansaitsen parempaa.

Edellis yönä näin kyllä sellaista unta joka sai pienen ikäväahdistuksen. Unessani oli maailman paras halaaja ja söpöimmän hymyn omistava ihminen. Haluaisin kysyä mitä hänelle kuuluu, mutta tiedän jo nyt, ettei se ole hyvä idea.

Välillä on kyllä sellainen olo että haluaisin vain pois, kauas. Koska olen yksin. Mutta eiköhän se tästä. Minulla kuitenkin on täällä hyviä ystäviä.

Eiköhän se tästä joskus.