Ristiriitoja.

Välillä tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin. Toisaalta olen erittäin onnellinen. Ristiriitaista.


En pidä työstäni, tämän kesän yritän kuitenkin tuolla kärvistellä. Haluan nauttia myös kesästä. Ahdistaa vain välillä mennä sinne, koska pitäisi moneen eri osaan jakautua ja siihen en pysty. Tänään onneksi työkaverini sanoi minulle erittäin erikoisen kohteliaisuuden ja otin sen vain hyvänä asiana. Hän sanoi minulle "myisit varmaan mummoskin jos se olis listalla, loistavaa lisämyyntiä!" Ehkä tämän kesän jaksan vielä.

Huomenna olisi tarkoitus lähteä Padasjoen kautta Raumalle. Ensin tapaamaan Rakkaan vanhempia. Apua! Olen aina ollut huono vanhempien kanssa. Tosin olen tavannut vain yhden poikaystäväni vanhemmat, ja heistäkään ei kovin hyvää kokemusta. Olin silloin kyllä vasta jotain 16vuotias, eli ehkä nyt osaan tehdä vaikutuksen. Onneksi Rakkaan sisko on myös siellä. Ei ehkä jännitä sitten niin paljoa.
Raumalle menemme koska pikkusiskoni valmistujaisia vietetään lauantaina. Valmistui merkonomiksi viime viikonloppuna. En voi käsittää sitä. Ehkä pieni ikäkriisi. Juuri hän meni vasta ala-asteelle ja nyt hänellä on jo ammatti! Ja tammikuussa hän menee armeijaan! Apua! Pieni siskoni. Haluaisin itse olla Raumalla sunnuntaihin asti, näyttää Rakkaalle kaupunkia ja meren rannan jossa joskus olen pahaa oloani purkanut. Rakas kuitenkin haluaa lähteä jo lauantaina juhlien jälkeen. En oikein tiedä taivunko tähän, äidiltä kyllä jo kysyin että tarvitseeko hän minua sunnuntaina enään. En välttämättä edes jaksaisi istua autossa kahta tuntia juhlien jälkeen. En tiedä. Tämä olisi minulle tärkeä juttu. Tiedän ettei Rakas pidä juhlista, varsinkaan sukujuhlista. Mutta.. Toisaalta en haluaisi vaatia että olisimme siellä sunnuntaihin asti koska olimme viime viikonloppuna mummuni miehen syntymäpäivillä.
Mutta, olemme tehneet niin paljon asioita, joista hän pitää (hän ei kyllä ajattele näin). Ja olemme olleet suurimman osan ajasta hänen luonaan (toisaalta hänen tyttärensä takia on helpompi olla hänen luonaan), ja vain vähän minun luonani. Itsekkään en kotona juurikaan ole ollut, ja tuntuu tyhmältä maksaa vuokraa siitä. Mutta en halua sieltä muuttaa pois. Rakastan sitä asuntoa. Välillä vain on sellainen olo, ettei rakas edes halua tulla minun luo. Minulla on paljon tavaroita (vaatteita yms) hänen luonaan. Hänellä on minun luonani hammasharja ja yhdet housut minun luonani. Siinä se. Emme esim. ole ollut yhtä kokonaista viikonloppua luonani. Ja minä joudun melkein aina pyytämään häntä luokseni, kerran on tullut oma-aloitteisesti, sekin yllätyksenä. Kerran kun mainitsin asiasta, hän kertoi ettei hänellä ole tekemistä luonani ja selkäkin tulee kipeäksi sängyssäni ja telkkarini on liian pieni. Jotenkin tuli mieleeni vätys, kaikki oli hänen mielestään huonoa mitä omistin. Sänky oli paska, sohva oli paska, asunto oli paska jne. Ahdistus. En jaksa puhua edes asiasta hänelle, tiedän että pahoitan vain mieleni. Joten tyydyn siihen, että minä olen aina se joka tulee toisen luo.

Kuitenkin hän juuri tekee minulle sen onnellisen olon. Hän saa minut useasti hymyilemään. On tukenani, hänen seurassaan olen turvassa. Rakastaa minua juuri tälläisena kuin olen. Enkä koskaan halua päästää hänestä irti.