Hiljaisuuden rikkominen

Pitää ryhdistäytyä tässä kirjoittamisessa, on hieman aikaa tuosta viime kerrasta. Yleensä olen kirjoittanut silloin kun ahdistaa, nyt en ole kirjoittanut vaikka on ahdistanutkin. En ole vain saanut aikaiseksi, koska käytän poikaystäväni konetta enemmän kuin omaani ja jotenkin tuntuu hassulta tällä kirjoittaa blogiin jotain. Nyt ajattelin, että alan kirjoittelemaan enemmän myös niistä iloisista asioista elämästäni. Aloitan tavallaan puhtaalta pöydältä mutten siltikään, en poista vanhoja tekstejäni täältä. Ne kuitenkin ovat olleet osa minua ja tulevat aina olemaan osa elämääni. Olen ajatellut nyt ihan siksikin alkaa kirjoittamaan enemmän ajatuksiani, että saan pidettyä mieleni kasassa, etteivät ne ahdistushirviöt herää tuolta mieleni perukoilta ja kasva isoiksi. Valitettavasti en ihan kaikkea voi kirjoittaa, se vähän ahdistaa kun en oikein niistä asioista edes voi puhua kenellekään.

En voi oikein sanoa, että elämäni olisi nyt tasapainoista, se on siitä aika kaukana vaikka ulkopuolisille se siltä näyttäisikin. Jossain vaiheessa tulen varmaan romahtamaan näiden asioiden takia.

Toisaalta olen hyvin onnellinen. Rakastan poikaystävääni niin paljon. Joskus olen myös miettinyt, etten ikinä menisi naimisiin, mutta tässä on jotain sellaista, että haluan jopa mennä naimisiin. Moni sanoi silloin, kun olin avioliittovastainen, että muutan mieleni kun se oikea löytyy. Naureskelin itsekseni etten ikinä tule muuttamaan mieltäni avioliitosta, mutta pakko se on myöntää, olen ehkä löytänyt sen oikean nyt. Haluan viettää lopun elämääni hänen kanssaan. Eihän meidän parisuhde ole mitään vaaleanpunaisten pilvien päällä tanssimista joka päivä (niin kuin ei kenenkään muunkaan), mutten silti pysty enää kuvittelemaan elämääni ilman häntä. Enkä halua kuvitella. 

Rakastan myös Nöpöä enemmän kuin itseäni ja haluan hänelle vain parasta. En ehkä yli vuosi sitten olisi uskonut olevani äitipuoli. Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut mietittyä mm, kumpi on parempi, kerho vai päiväkoti esikoulun rinnalle, on tullut opetettua miten haarukalla ja veitsellä syödään ja olen myös opettanut Nöpön pyöräilemään ilman apu-pyöriä! On muuten vaikeaa opettaa toiselle sellaisia asioita joita pitää niin helppoina näin aikuisena, kuten se miten pyörällä lähdetään liikkeelle. Tiedän, että välillä olen hieman liian tiukka Nöpöä kohtaan, mutta haluan hänelle vain parasta, koko hänen elämänsä ajan. Haluan, ettei häntä tulla ikinä kiusaamaan mistään asiasta ja sen, että hän osaa jo asioita mitä muut eivät osaa. Tiedän sen itse miltä tuntuu kun kiusataan. Rakastan Nöppöä niin paljon että se sattuu.

Välillä harmittaa suuresti, ettei minulla oikein ole ollut muka aikaa olla joidenkin ystävien kanssa niin paljoa (en silti ole heitä unohtanut, enkä koskaan tule unohtamaan). Ja harmittaa, että tulee harvemmin soiteltua kenellekään.  Ja olenhan poikaystäväni myötä, saanut uusiakin ystäviä, kuten hänen siskonsa ja hänen miehensä, joiden kanssa vietämme paljonkin aikaa. Joskus olen myös kironnut itselleni sitä, että minusta nyt on tullut se joka hylkää muun elämän kun löytää poikaystävän. Ei asia ole niin. En vain yksinkertaisesti ole ehtinyt. Tähän perhe-elämään hyppääminen on ollut aika iso muutos elämässäni. En vieläkään 1,5vuoden jälkeenkään ole löytänyt sitä tasapainoa perheen ja ystävien kesken, ehkä vielä joskus?  

Mutta nyt ryhdistäydyn tässä kirjoittamisessa, kirjoitan vähintään kerran viikossa. Lupaan sen itselleni. Ja tulen kirjoittamaan myös niistä iloisista asioista.