nyt tarvitsisin oikeasti jonkun joka kuuntelisi ja auttaisi, pitäisi minua sylissä ja halaisi lujaa. olisi lähelläni. pitäisi minusta huolta ja suojelisi minua maailmalta. tuntuu etten vain jaksa enään.. kaikki tuntuu niin mahdottomalta. ahdistaa.
ahdistaa oma ulkomuotoni, se että olen lihonut. ja kun jonkun pitää siitä koko ajan muistuttaa. pitää varmaan alkaa lenkkeilemään enemmän, syömään tarkemmin.
ahdistaa se ettei ole mitään tietoa mitä teen kesällä, mistään ei ole kuulunut mitään. toisaalta haluaisin vain olla kesän, mutta en osaa. mitä sitten tekisin.. ei minulla täällä ole niin paljoa ystäviä ja raumalle en todellakaan mene koko kesäksi koska se paikka saa pääni hajoamaan. no, onhan tässä jonkin verran vielä aikaa... viikko.
ahdistaa lukea naamakirjasta kuinka jotkut ovat niin onnellisia kun heillä on toisensa jne. tietty olen onnellinen heidän puolestaan, mutta haluaisin sen onnen itsellenikin. toisaalta sitten ahdistaa pelkkä ajatuskin siitä toisesta..
ahdistaa myös se että jos tämä tunne on ihastumista niin olen ihastunut taas tyttöön, miten se ahdistus siihen liittyy? no, äitini ei hyväksy sitä joka on mielestäni naurettavaa, koska hänellä on monia homo ystäviä ja muutenkin hän kirjoittelee naamakirjaan kuinka hän on ylpeä niistä ystävistä jotka ovat homoja, miten minä olen sitten poikkeus? en tiedä.
haluaisin vain jonkun joka piristäisi päivääni, pitäisi minut turvassa ja että minä saisin pitää hänet turvassa. haluaisin vain sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti