yäk!

Miksi alkaa ahdistaan kun muut kehuu? Jos ulkonäköäni kehutaan niin miksi minua alkaa ahdistamaan? Eikös se pitäisi ottaa kohteliaisuutena?

En ymmärrä, en vain pysty. Heti alkaa ahdistamaan kun joku kehuu edes vähän. Mutta silloin kun niitä kehuja tulee samalta ihmiseltä koko ajan niin voi herran jestas että olen hajoamassa palasiksi! Ahdistus on ylisuuri! Olen kyllä siis jollainlailla sinut itseni kanssa, ulkonäkööni. En voi siihen kovasti vaikuttaa. Olen tottunut siihen jo. Näytän tältä. En voi muuttaa sitä. Totta kai voisin olla laihempi, mutta se tavoitepainokin on pikkuhiljaa tavoitettu. Vielä pari kiloa pois niin olen tyytyväinen. Tai voisi sitä ehkä useammankin kuin pari.. Ja hyvinhän ne pois lähtee kun ei ole koskaan nälkäkään ja tulee huono olo kun syö, niin ei edes tee mieli syödä.

Joiltakin ihmisiltä kyllä pystyn kuuntelemaan niitä kehuja, kun ne eivät ole jatkuvia. Se että niitä tulee joka päivä samalta ihmiseltä alkaa hajottamaan päätä. Alkaa ahdistamaan, ihan kuin olisin jokin esine. Muutenkin ehkä alkaa ahdistamaan tuo ihminen, liian päällekäyvä. Emme ole edes tavanneet vielä ja nyt jo ahdistaa.. Ääh. Mitä se sitten on kun tapaamme.. Jos tapaamme.. Siitäkin on tullut jotenkin sellainen aihe jota olen alkanut välttelemään. En ole valmis vielä. En edes tunne häntä. Hän ei tunne minua. Niinkuin muut. Niin siis kyseessä on netissä tapaamani ihminen. En oikein tiedä mitä tekisin. Jollainlailla hän vain ahdistaa minua.. Mutta toisaalta taas hän on aika kiva joten en tiedä mitä teen! ääää!