Miten voikaan olla niin ristiriitaiset tunteet?
Toisaalta on hyvä olla toisen seurassa, mutta toisaalta ei. Olen kovasti ikävöinyt sitä hymyä ja naurua, ne saavat minulle hyvän ja lämpöisen olon. Toisaalta ne myös saavat minut pelkäämään sitä että vanhat tunteet nousevat pintaa, elleivät jo ole nousseet.
Luulisi että noin kaksi vuotta riittäisi tappamaan ne tunteet, ehkä olin vain haudannut ne niin syvälle itseeni ja sen kaiken vihan alle jota minussa oli. Olen myös toisaalta helpottunut että olen pystynyt ottamaan sen askeleen että olen antanut anteeksi, tai luulen ainakin niin, en kai muuten häntä olisi nähnyt. Jotenkin se tuntuu oikealta mutta toisaalta taas väärältä. Välillä kuitenkin on sellainen olo etten pysty tähän, mitä jos oikeasti annan vanhoille tunteilleni täyden vallan..
Asiaa ei myöskään auta se miten rohkaiseva hän on. Hän sanoo minulle asioita joita muut eivät sano. Toisaalta, kyllähän hän minut tuntee aika hyvin. Osaa päätellä mielialanikin kirjoitustyylistäni, vieläkin. Joten sen takia hän voi sanoa minulle niitä asioita. Mutta silti, kun kukaan muu ei sano niitä minulle ja kun joku ne sanoo niin ne tuntuvat niin uskomattoman hyviltä.
Ollut ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti