Hyvä seura, hyvä mieli.

Minulla on hyvä mieli.

Vihdoin eräs ystäväni tuli Raumalta käymään luonani. On hän ennenkin siis kyllä käynyt mutta ei pitkään aikaan, toki ymmärrän miksei ole niin usein käynyt. Oli kyllä huippu viikonloppu. Eilen käytiin Ideaparkissa shoppailemassa, ehkä liian paljonkin. Ideaparkin jälkeen tulimme kotiini ja aloimme laittamaan itseämme valmiiksi Tampereen hurjaa yöelämää varten ja tietenkin joimme hieman alkomaholia. Hups. No, en sitä kovin usein ota niin kai sitä kerran kesässä pitää! :) No, mikään ei tuntunut nousevan päähän, lähdimme keskustaan ja suuntasimme Raideriin, maailman ihanin baari. Siellä joimme yhdet, ja niitäkään ei juotu kokonaan, jotenkin tökki koko juominen meillä molemmilla. Oli kamala nälkä ja lähdimme mäkissä käymään, siellä sitten päätimme että lähdemme takaisin kotiini, nukkumaan! Aloimme jo miettimään että, ei saakeli, meistä on tullut vanhoja! Mutta me molemmat oltiin juuri tehty kamala työputki ja olimme heränneet todella aikaisin ja käyneet shoppailemassa, olimme vain väsyneitä. Hyvällä mielellä siis lähdimme bussilla nukkumaan. Tänään sitten kävimme Ikeassa, sinnekin meni kiitettävän paljon rahaa. Ikean jälkeen Sotkaan ja Giganttiin. Oi luoja sitä rahan menoa. Pelästyin hirveästi kun kävin katsomassa tilini saldon, toisaalta tilistäni suurin osa on mennyt laskuihin.. No, elokuussa ei sitten osteta yhtään ylimääräistä

Oli ihanaa kun joku kerrankin tuli MINUN luokseni. Eikä MINUN tarvinnut lähteä muualle. Välillä ärsyttää hirveästi se kun kaikki kyselevät koska olen tulossa Raumalle tai Turkuun. Minunkin luokse voi tulla. Tampere on niin hieno kaupunki, ihmettelen siis miksei kukaan voi tänne tulla. Ja mikä parasta, MINÄ olen täällä. Jos se ei ole syy tulla tänne niin mikä sitten. Jos minut haluaa nähdä niin voi tulla tänne katsomaan. Kaikki aina olettaa että minä menen heitä katsomaan. Välillä se ottaa päähän. Välillä kyllä ymmärränkin, miksi tulla tänne koska täällä ei ole heille välttämättä muuta kuin minä.. Kun minä menen esim. Raumalle siellä on muitakin ketä näen kuin yksi ihminen. Välillä minuakin rasittaa käydä Raumalla koska pitäisi parissa päivässä ehtiä näkemään kaikki tutut. Välillä teen tarkoituksellakin niin etten kerro kenellekään tai laita esim. facebookkiin että olen raumalla, koska en jaksa ravata joka paikassa. Ja sekin vielä, kun olen Raumalla, MINUN pitää mennä aina heidän luokseen joita pitäisi nähdä, he eivät tule sinne missä minä olen.

No kaikesta tästä ihme valituksesta huolimatta MINULLA ON HYVÄ MIELI!

"Nobody chooses to be a freak. Most people don't even realize they're a freak until it's way too late to change it." –Meredith Grey

Unelma.

Minulla on unelma. En usko sen toteutuvan, vaikka kovasti haluaisin. Mutta yritän toteuttaa sen, ehkä, jotenkin.
Unelmani on:

Asua joko rivitalo kolmiossa tai luhtitalon alakerrassa, olisi edes pieni piha. Elämääni kuuluisi koira tai useampi. Haluan tehdä työtä josta pidän, jossa nyt olen. Helpointa olisi että toisellakin olisi vuorotyö. Tiedän etten pystyisi katselemaan välttämättä häntä 24/7 vaikka kuinka rakastaisin häntä, tarvitsen myös omaa aikaa. Ja tiedän että niin myös toinenkin tarvitsee. Jossain vaiheessa voisi elämääni kuulua myös lapsi, tai useampi. Naimisiin en halua, kihloihin voin mennä. Itse en pidä kihloihin menoa lupauksena avioliitosta. En usko avioliittoon, mutta haluan jollainlailla näyttää sen että olen sitoutunut toiseen ihmiseen loppu elämäkseni. Ja tietty haluan sen hopeisen sormuksen. Elämän pitäisi olla suhteellisen helppoa, olisin onnellinen. Haluan tuntea sen tunteen kun pääsen nukkumaan toisen viereen ja herätä siitä aamulla. Haluan tehdä ruokaa toiselle. Haluan pitää kotitalouden kunnossa, jotenkin kuitenkin ajattelen, että se on naisen tehtävä Vaikka toki oletan myös toisenkin tekevän jotain. Haluan myös että tämä toinenkin osapuoli nauttisi elämästään ja tekisi hänelle mieluisia asioita ja antaisin tietty niihin aikaa ja tukeni. En halua riistää toiselta omaa elämää. Haluan että elämällä on merkitystä. Etten eläisi vain itseäni varten. Haluan pitää toisesta huolta, kuunnella hänen murheitaan ja ilojaan. Tukea häntä. Olla hänelle paras ystävä. Ja hän olisi sitä minulle.

Unelmastani tekee vaikean se, että haluaisin sen toisen olevan T.

Viime kerrasta onkin jo aikaa..

Miten tämän nyt sitten aloittaisi..

Haluan olla ehjä. Juuri kun luulen että kaikki on hyvin ja minulla on suht ehjä olo niin sitten jokin taas tulee ja pam, ahdistus. Lääkärissä käyntikään ei ainakaan vielä ole auttanut, ehkä helpottaa elokuussa sitten kun pääsen typerään arviointiin.

Muutaman viikon aikana olen pystynyt olemaan ajattelematta T:tä, se onnistui hyvin koska emme olleet samoissa vuoroissa. Silloin oli hyvä olla. Ennen eilistä edellisen kerran puhuin hänen kanssaan siitä että haluan parhaan ystäväni takaisin, haluan takaisin ihmisen joka kuuntelee ja tukee minua. No, eilen olimme samassa vuorossa, hän oli minulle mukava. Se sai minut tuntemaan ahdistusta, ikävä häntä. Toisaalta, olen saanut parhaan ystäväni takaisin. (Siis parhaan täällä tampereella). Haluan että meillä on hyvät välit, koska silloin kun emme puhu, olen vielä enemmän ahdistunut.
Kaipaan häntä vain liikaa.

Onneksi en joudu olemaan kotona yksin. Minulla on Lola. Hän on aina vierelläni. Suloinen tuhisia.

Liika väsymys.

Olen aivan liian väsynyt. Töissä on tiukkaa, liian vähän henkilökuntaa. Liikaa töitä.

Lisäksi minulla on järkyttävä ikävä. Vaikka päästin irti, tunteet eivät ole kadonneet. Rakastan vieläkin. Enkä voi kertoa sitä, enkä voi kertoa sitäkään kuinka kova ikävä minulla on. Vaikka kuinka haluaisin, en voi. Pilaisin kaiken. Olemme hyvissä väleissä.

Tajusin miksi olen niin ärsyttävä ollut hänelle. Pelkäsin että menetän hänet ja ahdistuin siitä ja alan aina käyttäytymään todella tyhmästi. Haluaisin myös kertoa tämän hänelle. Mutten voi.

Haluaisin nukkua pitkään! Mutta ei, herätys melkein joka aamu ennen viittä. Haluan vain nukkua.

Ikävä.

"En tarvii sua, varmistun siitä vaan enemmän."

Päästin irti ja se tuntuu aivan mahtavalta. Tajusin kuinka väärin hän on minua kohdellut ja että hän ei edes tuntenut minua. Otti asioita liian vakavasti vaikka ne oli sanottu huumorilla. Omapa on häviönsä. Nyt vain oikeastaan nauran sille mitä on tapahtunut, ja miten tyhmä olen ollut. Ei hän minua arvostanut. Leikki minulla. Pääsin sen yläpuolelle ja nyt vain nauran koko asialle.

Minulla on hyvä olla. Ainakin välillä.

Älä sano miten minun pitää elää.

Alkaa ärsyttämään kun moni sanoo minulle "unohda se ahdistus" "kyllä se siitä" "sille on joku syy" "ei sinua voi ahdistaa koko aikaa" "kyllä se ahdistus siitä menee ohi kun ajattelet tai teet muuta"
Asia vain ei ole niin. En aina edes tiedä mikä minua ahdistaa. Sitä ei ole helppo unohtaa kun jatkuvasti on riittämättömyyden tai turhautunut tunne. Ja kun ei saa henkeä. Moni sanoo että täytyy olla joku syy että ahdistaa, ehkä näin on. Mutta kun on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö silloin pienetkin asiat saavat suuren ahdistuneisuuden tunteen päälle, sille en voi mitään. Totta kai unohtaisin ahdistuksen jos vain voisin, se ei vain mene niin.
Ja kun minulle tullaan sanomaan jotain edellä mainituista niin voisin lyödä heitä. Ja huutaa heille "luulin että tunnet minut ja tukisit minua! Yrittäisit edes hieman saada ahdistustani lievittymään jotenkin!" Tiedän että se on vaikeaa, saada se lievittymään, joskus riittää se että kuuntelee. Onko se liikaa pyydetty? Tuntuu etten voi luottaa kehenkään. Enkä puhua ahdistuksestani. Sitä vähätellään ja se tuntuu pahalta.

Tarvitsisin halauksen. Se auttaa aina kummasti. Kukaan ei kuitenkaan ole lähettyvillä halaamaan.