Alkaa ärsyttämään kun moni sanoo minulle "unohda se ahdistus" "kyllä se siitä" "sille on joku syy" "ei sinua voi ahdistaa koko aikaa" "kyllä se ahdistus siitä menee ohi kun ajattelet tai teet muuta"
Asia vain ei ole niin. En aina edes tiedä mikä minua ahdistaa. Sitä ei ole helppo unohtaa kun jatkuvasti on riittämättömyyden tai turhautunut tunne. Ja kun ei saa henkeä. Moni sanoo että täytyy olla joku syy että ahdistaa, ehkä näin on. Mutta kun on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö silloin pienetkin asiat saavat suuren ahdistuneisuuden tunteen päälle, sille en voi mitään. Totta kai unohtaisin ahdistuksen jos vain voisin, se ei vain mene niin.
Ja kun minulle tullaan sanomaan jotain edellä mainituista niin voisin lyödä heitä. Ja huutaa heille "luulin että tunnet minut ja tukisit minua! Yrittäisit edes hieman saada ahdistustani lievittymään jotenkin!" Tiedän että se on vaikeaa, saada se lievittymään, joskus riittää se että kuuntelee. Onko se liikaa pyydetty? Tuntuu etten voi luottaa kehenkään. Enkä puhua ahdistuksestani. Sitä vähätellään ja se tuntuu pahalta.
Tarvitsisin halauksen. Se auttaa aina kummasti. Kukaan ei kuitenkaan ole lähettyvillä halaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti