Kaksi tuntia meni näiden kuvien etsimiseen ja lisäämiseen, enkä edes keksi otsikkoa.

Hmm.

Viime viikonlopun vietin raumalla. Näin lähinnä ystäviäni, äiti tuli vasta lauantaina illalla myöhään kotiin. Oli kiva keskittyä vain ystäviin, vaikkei heitäkään niin kovin montaa ole.
Näin myös hänet ketä minulla oli ikävä. Oli kivaa. Hän on maailman paras halaaja, tuntee olevansa siinä turvassa kaikelta. Tosin nyt pelkään kovasti mitä tapahtuu seuraavaksi. Itseni tuntien ihastun taas häneen oikein kunnolla. Ehkä pitäisi vain lopettaa viestittely hänen kanssaan mutta.. helpommin sanottu kuin tehty. Hänelle on niin helppo puhua kaikesta ja hän saa ajatukseni muualle ahdistavista asioista. Ja hän on niin söpö että..

Viime aikoina vätys on ahdistanut minua hirveästi. Tänää arkistoin facebook keskustelumme ja päätin että se oli siinä. En jaksa enään olla se toinen, hätävara.

Myös äitini on ahdistanut minua. Puuttuu niin paljon asioihini. Syömisiini yms. Js kuulemma on huolissaan, mielestäni sen voisi todistaa muulla tavalla kuin moittimalla minua. Ja kun hän ei edes kuuntele minua. Toivoisin hänen kuuntelevan ja ymmärtävän minua.

Söpö.

Söpö on vaan niin söpö, vaikka se onkin tyhmä sana. Niin söpö että melkein itken.

Kiitos.

Ollut ihmeellisen hyvä olo. Tästä saan kiittää erästä kivaamukavaahölmöäsöpöäpölöhöpsöä.

Välillä on kyllä ahdistanut niin paljon, että tuntuu siltä kuin kaikki hajoaisi käsiin. Vätys ahdistaa minua ehkä eniten. (olen kyllä kirjoittanut hänestä aikaisemminkin tänne, tosin en nimellä väsyt) En tiedä jaksanko enään tätä 1,5 vuotta jatkunutta säätöä. On/off. Tilanteessa ei ole kuitenkaan mitään tapahtunut niin miksi jaksaisin jatkaa tätä. Kyllä, hän saa minulle välillä erittäin hyvän olon, silloin kun olen hänen seurassaan mutta sekin tapahtuu aivan liian harvoin. En tiedä. En välttämättä jaksa enään. En tiedä.
Näinä hetkinä kun minua on ahdistanut niin silti tuo jota saan kiittää hyvästä olostani on aina parantanut oloani kun olen saanut ajatukset muualle. Olipas sekava lause. Sekava on kirjoittajakin.

Kuvat ovat pahimpia.

Liityin juuri instagrammiin, en tiedä miksi.
Tainno, että näkisin enemmän kuvia muiden elämästä?
Se ehkä oli virhe. Nyt tuli ikävä. Aivan järjetön ikävä. Emme ole edes puhuneet piiiiiiiitkään aikaan. Ja nyt kun näin hänestä monta kuvaa joissa hän on mielettömän söpö ja ihana ja kaikkea niin se ikävä iski. Enkä ole pitkään pitkään aikaan ajatellut häntä edes tällä tavoin. Hän on vain ystävä. Mutta en vain voi sille mitään että kun katson hänen kuviaan, hänen silmiään, hänen hymyään.. tekisi vain mieli mennä hänen luokseen ja suudella häntä. Haluan pois tämän tunteen. Miksi? Sitä en tiedä. Miksen vain voi puhua hänelle? En uskalla. En tiedä mitä sanoa. Kuitenkin keskustelu päättyisi siihen "hei mitä kuuluu?"-paskaan. Enkä voi edes kommentoida hänen mihinkään kuvaan että "luoja sä oot söpö!" koska sitten hän tietäisi. ARG! En tiedä.

Ikävävöin häntä todella.

"Arvaamatta tuuli kääntyy vastaan, varoita ei myrsky matkoistaan"

Ärsytän itseäni. Melkein jokainen blogikirjoitukseni liittyy miehiin, tai siis mieheen. Ehkä. Mitä sen väliä, tätä lue kukaan muu kuin siskoni.

Työpaikallani on aivan ihana ja todella hyvännäköinen sh-opiskelija. En pysty miettimään nykyään ketään muuta kuin häntä. Vaikka tänäänkin sain kivoja viestejä siltä eräältä mutta silti en pystynyt kuin tuijottamaan tätä sh-opiskelijaa ja hänen ihanan sinisiä silmiä ja täydellisiä huulia. Olen ehkä hieman ihastunut häneen. Hän on tietenkin varattu. Ystäväni kysyikin minulta tänään ettenkö mä voi koskaan löytää sellaista miestä joka ei olisi jo varattu. Ilmeisesti en. En aijo tosin tehdä tämän ihastumiseni eteen yhtään mitään. Hän on varattu. Hän on varattu. Sitä olen yrittänyt hokea itselleni. Hän vain on niin ihana. Hän kysyy välillä minun vuorojani ja on silminnähden iloinen jos olemme samassa vuorossa. Todella turhauttavaa tälläinen! Toisaalta vain toivon että hänen harjoittelunsa jo loppuisi. Poissa silmistä, poissa mielestä? Ainakin jonkin ajan kuluttua..

Ja tuo on pelkkä pieni ihastuminen! (kai) Kuitenkin minulla on paljon suurempia tunteita sitä erästä kohtaan. Vaikka välillä olen erittäin epävarma hänen suhteen ja monesti olen päättänyt jo toivottavani hänelle hyvää loppuelämää ja siirtyisin eteenpäin. Vuoden kuitenkin hänen kanssaan olen säätänyt, vieläkin samassa tilanteessa. Onko tässä enään mitään järkeä? En tiedä. Kidutanko vain itseäni tälläisessa "suhteessa"?  En tiedä. Ehkä joskus minussa on vielä se voima sanoa hyvät loppuelämät hänelle ellei asioihin tule muutosta..

Tänään katsoin ruutu.fi:stä Vain elämää jakson jossa vietettiin Juha Tapion päivää. Se sai minut palaamaan aikaan jolloin olin erittäin haavoittunut. Itkin. Itkin jokaisen laulun kohdalla. Muistan kun kuuntelin Juhaa todella paljon -07 syksyllä kun olin eronnut Konstasta ja olin erittäin syvällä. Mieleeni muistui se kun kävelin lähimetsässämme ja itkin, puhuin puhelimeen erään ihmisen kanssa ja hän sai pääni käännettyä eräästä maailman itsekkäimmästä teosta. Olen kiitollinen tälle ihmiselle että sai minun pääni käännettyä. Silti jotenkin tuntuu etten ole siitä yhtään sen lähempänä onnellisuutta ja ehjänä olemista kuin silloin. Ehkä se on liikaa vaadittu.