Maanantaina oli syntymäpäiväni, en siitä kovin välittänyt. 23vuotta, aika turha ikä. Jotenkin petyin siihen ettei oikea isäni onnitellut minua. Toisaalta hyvä. Toisaalta taas..en tiedä. Kuitenkin minulle erittäin tärkeät ihmiset onnittelivat minua ja siitä tuli oikein hyvä mieli.
Tiedän omaavani kaksi eri persoonaa. Minussa on se "terve" ihminen ja erittäin haavoittunut ihminen. Tällä hetkellä haavoittuva ihminen on saanut vallan minusta. Ahdistaa. Olen yrittänyt tehdä kivoja asioita jotta ahdistus kaikkoaisi, ei ole onnistunut. Pelkään. Haavoittunut ihminen saa minut tekemään typeriä asioita, sanomaan sellaisia asioita mitä en halua sanoa. Haluaisin että tämä "terve" ihminen saisi sen yliotteen elämästäni. Toivon liikoja, tiedän sen. Psykologilla käynnit ovat hieman auttaneet asioita, silti minua ahdistaa taas yhä useammin. Tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä, toisaalta tiedän että olen riittävä. Ei keneltäkään voi vaatia täydellisyyttä. Välillä häpeä ajatuksiani, sitä että oikeasti välillä ajattelen niin. Tiedän ajatusten olevan typeriä ja täysin minun ajatusmaailmaani vastaan. Nämä ajatukset ovat sen haavoittuvan ihmisen. "Terve" ihminen huutaa siellä taustalla, kuinka itsekkäästi tämä toinen ajattelee. Onneksi on tämä "terve" ihminen myös pääni sisällä.
Haluaisin jotakin pysyvää tähän elämääni. Nyt minulla ei ole kuin Lola, joka on pysyvä asia elämässäni. Tiedän että se on iso asia, mutta silti, haluan pysyvän parisuhteen, pysyvän työn. Liikaa toivottu kerralla. Ehkä vielä joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti